Marja Mattlarin viides albumi Polku sisältää yksitoista hänen sanoittamaansa ja säveltämäänsä kappaletta. Levyllä tuntuu Marjan lisäksi Ilmari Issakainen ja Tyko Saarikon kädenjälki. Polku edustaa rauhallista folkahtavaa musiikkia, jossa on omaleimaisuutta ja tyyliä.

Laulujen sanoma piirtyy mielikuvina kun kiireetön musiikki soljuu tajuntaa. Soittimet keskustelevat kuiskaten keskenään. Rytmi etenee kuin pidätellen viulun soidessa kaihoisasti. Harmonia ja tietoinen epätarkkuus tempossa sekä sävelissä hivelee kuulijaansa. Kaikki ei ole laskelmoitua, särmikästä tai sileää säveltä ja rytmiikkaa. Laulajan ääni on vahva ja usein kuin haavan lehti: värisee hetken hiljaa korkealla ja sitten mataloituu maanjuuritasolle.

Kappaleiden taustalla soi välillä mystisen pitkäkestoinen äänijänne. Musiikissa on läsnä sointujen systematiikka toistuvina sykleinä sekä laulussa mielenkiintoinen tiputus sanojen lopussa. Ajan vartija -laulussa laskeudutaan hienosti kaamoksen tunnelmaan kun musiikissa soivat jäiset koskettimet ja jähmettynyt rumpali herää henkiin.

Levyn musiikki sisältää pysähdyksiä mutta siinä on myös eteenpäin vievää voimaa kitaran helistessä Mattlarin sävelin ja sanoin: "nöyrä mutta nopea, ehtii myöskin lukea, ilon ja halujen päiväkirjaa". (5/5)

Kirsi Taivainen / Keskisuomalainen 15.2.2007

Omia polkujaan kulkeva vuorenkyläläinen laulaja-lauluntekijä Marja Mattlar on jälleen uudistunut – mutta niin, että Mattlarin edelleen tunnistaa aikaisemman tuotannon perusteella. Jokaisella levyllään Mattlar on tehnyt yhteistyötä jonkin uuden tahon kanssa. Juuri ilmestyneellä Polku-levyllä yhteistyökumppanit – sovittajat – ovat proge-folkia soittavan Tenhi-yhtyeen Ilmari Issakainen ja Tyko Saarikko.

Polku on täynnä syviä tunteita ja elämän mystiikkaa. Polku toimisi myös nainen ja kitara -tasolla, mutta Issakaisen ja Saarikon maalailevat sovitukset luovat musiikkiin erikoisen, ajattoman tunnelman.

Tuntuu kuin olisi kävelemässä Mattlarin kanssa jossakin pohjoisen sumuisessa, mutta turvallisessa maisemassa tai tilassa, jonka keskellä ymmärtää välähdyksinä jotakin olennaista elämästä ja maailmankaikkeudesta.

Mattlarin lasinkirkasta, mutta tummapohjaista ääntä komppaavat Issakaisen kitara, piano, basso ja rummut, Saarikon piano, koskettimet, haitari ja harmoni, Inka Eerolan viulu, Unna Kemppaisen sello, Eveliina Kontion kantele ja Aila Hettulan oboe.

Pirjo Nenola / Iisalmen Sanomat 19.2.2007

Marja Mattlar on pitkän linjan omaehtoinen taiteilija. Hän on vuosien saatossa tehnyt yhteistyötä useiden menestyneiden artistien ja kokoonpanojen kanssa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Tällä kertaa lauluntekijä on yhdistänyt saumattomasti voimansa Tenhi-yhtyeen ammattilaisten kanssa. Tuloksena Mattlarin viides studioalbumi, joka on varauksetta sanoen mestariteos.

Levyn akustinen folk-henkinen maailma hakee vertaistaan; instrumenttien kirjo yhdistyy selkeäksi ja syvän monipuoliseksi harmoniaksi, jota täydentää Mattlarin hypnoottisen kaunis ääni.

Taiteilijan taidot eivät lopu kuitenkaan lauluntekoon, hän on myös erinomainen lyyrikko. Sanoitukset ovat oma maailmansa. Ne kutsuvat matkalle pinnan alle tummiin vesiin, missä ihminen on osa melankolista luontoa. Näyttävälle kansilehdelle Samu Kytölän tekemät onnistuneet englanninnokset avaavat entisestään tulkinnan polkuja myös kotimaiselle kuulijalle.

Niin korkealaatuinen kokonaisuus on kyseessä, että yksittäisiä kappaleita on vaikea nostaa esille. Kun kaihomielinen balladi Mikä jää päättää levyn, löytää kuulija itsensä sanattomasta, maailmasta irrallisesta tilasta.

Tero Toivanen / Jyväskylän Ylioppilaslehti 4/2007

Hartolan Vuorenkylässä asustavan laulaja/lauluntekijä Marja Mattlarin edellisestä levystä on ehtinyt vierähtää jo lähes neljä vuotta. Yari Knuutisen kanssa yhteistyössä tehty Tuli (2003) jatkoi Mattlarin folk-sointista uraa monipuolisena ja värikylläisenä. Uudelle Polku-levylle Mattlar haki yhteistyökumppaneikseen folk-vaikutteisen progressiivista musiikkia soittavan Tenhi-yhtyeen Ilmari Issakaisen ja Tyko Saarikon. Sovituksista ja tuotannollisista ratkaisuista vastanneet Issakainen ja Saarikko ovat tehneet levyn kokonaisuudelle erinomaista jälkeä. Tuottaja/sovittajakaksikko ovat lähteneet liikkeelle siitä, missä trubaduurimaiset laulut syntyvät, lauluntekijän äänestä ja akustisen kitaran kauniista soinnista. Polku-levyn tunnelmissa kuuluvatkin erilaiset äänityspaikat, joissa levy sai muotonsa. Albumia äänitettiin niin vanhassa kansakoulussa, lauttasaarelaisessa olohuoneessa kuin myös lampolan vintillä Hartolan Vuorenkylässä.

Mattlarin uuden levyn kansia tarkastellessa paljastuu jo pitkäsoiton tumma yleissävy, joka saa levyn edetessä paikoin entistä synkkäsävyisempiä piirteitä. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla Mattlarin sävellykset tuntuvatkin pohjattoman surullisilta, jopa raskailta, mutta hiljalleen kuulijan täyttää ymmärrys musiikin lohdullisuudesta. Mattlarin musiikissa on yhä voimallisemmin sellaista syvyyttä, joka pysäyttää ja avautuu vain maltillisessa kuuntelussa, hämärretyn huoneen nurkassa.

Tekstittäjänä Mattlar on ensiluokkainen, syvällinen ja tulkitseva, humaani ja välittävä. Siitä esimerkkinä toimii esimerkiksi Elämän eteisessä –kappaleen tekstikohta: "Miten ohimot odottavat / kuinka kaipaavat kehräsluut / ja ihminen siinä välissä / on niin samanlainen kuin muut". Samu Kytölän englanninkielelle tekemät käännökset ovat erinomaisen onnistuneita, ja saavat suomenkielellä esitetyt kappaleet kuulostamaan entistä hienommilta.

Taitavasti valittu muusikkoryhmä tekee hienoa työtä. Aila Hettulan oboe, Eveliina Kontion kantele, Inka Eerolan viulu ja Unna Kemppaisen sello näyttelevät kokonaisuudessa merkittävää roolia. Kappaleiden sovitusratkaisut ovat hillityn harkittuja, ja niiden pienimmissäkin nyansseissa on arvokkuutta. Sanoiksi lauluun muodostuu elegiseksi valssiksi ja viimeisenä kuultava Mikä jää huipentaa albumin. Monissa lauluissa hyödynnettävä kaikuefektin läpi ajettu piano kuulostaa upealta, mutta houkuttelevasti annosteltuja rumpu- ja lyömäsoittimia olisi suonut kuulevansa vielä entistä enemmän.

Polku on kypsä ja vahva levy, jonka rohkenen nostaa Mattlarin tähänastisessa tuotannossa peräti vuoden 1993 Pariisi–Vuorenkylä-levyn tasolle. Toivottavasti polku johtaa jatkossakin yhtä ennakkoluulottoman näkemyksellisyyden pariin. (4½/5)

Otto Suuronen / Desibeli.net 2.3.2007

Marja Mattlar on tehnyt akustisia lauluja pian viidentoista vuoden ajan ja esittänyt sävellys- ja tekstitystaitonsa myös raskaan rockin puolella. Polku on Mattlarin viides albumi.

Jollakin tavalla materiaali tuo mieleen 60-luvun kotimaisen julistuksen. Sävellyksistä löytyy samoja elementtejä kuin Kaj Chydeniukselta. Sanoitukset saattaisivat paikoin viitata jopa Pentti Saarikoskeen. Toki Mattlar kulkee polkuja, jotka etenkin tämän päivän mittapuun mukaan ovat taatusti omia.

Toteutus on hoidettu suppeasti ja äänitykset monissa paikoissa, joista yksikään ei ole varsinainen studio. Mattlar soittaa itse akustista kitaraa, joka on taustojen pääinstrumentti. Tarvittaessa otetaan mukaan puhaltimia, jousia sekä kantele. Tunnelma säilyy hyvin rauhallisena.

Mattlar laulaa pohdiskellen ja painottaa intensiivisesti tekstejä, jotka saavat tätä kautta uusia ulottuvuuksia. Folkin perinteet tulevat koko laajuudessaan esiin tulkinnoissa.

Polku poikkeaa edukseen tämän päivän musiikkitarjonnassa. Albumi antaa aihetta ajattelemiseen, eikä sen sanoma aukea ensimmäisellä kuuntelukerralla. Näin voidaan puhua pitkäkestoisista lauluista.

Mauri Mäkynen / Salon Seudun Sanomat

Marja Mattlar on viime vuosina tullut tunnetuksi rockväen keskuudessa lähinnä yhteistyöstään Timo Rautiaisen kanssa, mutta omalla sarallaan tämä omaehtoinen folklaulajatar on ollut hyvinkin arvostettu jo ties kuinka kauan. Uudella Polku-levyllä ei kuulla Timo Rautiaista, mutta sen sijaan uusina tuttavuuksina mukana ovat Tenhi-folkprogeyhtyeen miehet Ilmari Issakainen ja Tyko Saarikko, joiden kätten jälkeä on paitsi levyn kansitaide, myös sen äänitykset, sovitukset ja tuotanto. Yhteistyön ymmärtää, sillä samat sävyt on helppo huomata niin Mattlarin kuin Tenhinkin tuotannossa.

Mutta siinä missä Tenhin biiseistä voi löytää maanläheistä lämpöä, on Mattlarin materiaali äärimmäisessä yksinkertaisuudessaan kauttaaltaan kylmää ja etäistä. On varmasti ihmisiä, jotka pitävät näiden kappaleiden kaltaisesta riipaisevan avarasta kirkkaudesta, mutta minua se lähinnä ahdistaa, etenkin kun sovitukset osaltaan vain alleviivaavat biisien karua ja paljasta luonnetta. Pääasiassa vain kitaran ja viulun säestämissä lauluissa esiintyy se puoli rakkaudesta, joka saa kylmät väreet selkäpiihin, eikä aina vain positiivisella tavalla. (6/10)

Marjut Mutanen / Sue maaliskuu 2007

Marja Mattlar on hartolalainen laulaja-lauluntekijä, jolle sanoitukset ovat olennaisen tärkeitä. Polku on hänen viides albuminsa. Hänen yhteistyökumppaneistaan ja kytköksistään tunnetuin lienee Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, joka on julkaissut levyillään rock-versioita useista Mattlarin lauluista. "Rockin" ja "rock-version" mittapuuna on tässä käytetty sähkökitaraa, muttei epäilystäkään, etteivätkö Mattlarin originaaliversiotkin olisi niinikään rock.

Ensikosketukseni Mattlarin musiikkiin oli hyvinkin herkullinen sattuma, jota en malta olla mainitsematta. Teini olin vielä juu. Tv:stä tuli 90-luvun alkupuolella haastatteluohjelma, jossa keskusteltiin levybisneksen laeista ja musiikin kaupallisuudesta. Vastakkain olivat tuottajapuolta edustanut Lasse Norres sekä independent-osastolta Marja Mattlar. En muista tarkkaan, mihin lopputulokseen ohjelmassa päädyttiin, josko mihinkään, mutta Norresin kommenteista sain sen käsityksen, että Mattlaria olisi pitänyt tuotteistaa enemmän, jotta sinänsä "ihan kiva" musiikki myisi. Heikompi artisti olisi varmaan ohjelman jälkeen mennyt nokian hihnalle, mutta Mattlar ei vain porskuta edelleen, vaan kroolaa tasaisen mukavasti, mikä on musiikin ystävän kannalta hieno asia.

Musiikkia on hankala kuvata ilman pakollisia vertailukohtia, joista en muuten niin välitä. Mattlarin musiikillisessa otteessa ja oman tien kulkijuudessa näkisin yhtymäkohtia Mikko Perkoilan tuotantoon. Mukana kuulen myös ripauksia Tuula Amberlaa ja Leonard Cohenia, mikä osoittaa, että Mattlar on niin sanotun "naisartisti"-käsitteen yläpuolella: sukupuoliset lokeroinnit menettävät merkityksensä hänen musiikissaan, jäljelle jää vain hieno ja tärkeä Ihmisen Tekemä Musiikki. Suosittelen lämpimästi aloittamaan Mattlarin tuotantoon tutustumisen kokoelma-cd:stä Lintu, joka kattaa vuodet 1991–2001.

Tällä levyllä suomi kuulostaa kauniilta. Mietityt lyriikat liikkuvat kernaasti luonnonläheisissä, seesteisissä tunnelmissa. Mielikuvista pinnalle puskee ensimmäisenä jonkinmoinen "fantasia-folk". Sen verran on eteeristä meininki, että ns. fantasiamusiikin tehojen ylipäätään tulisi joutua etenkin nuoremman kuulijan suurennuslasin alle. Elämme aikaa, jolloin räikeänmustat gootit ja nuoren airasamulinin näköiset wannabe-sopraanot kiljuvat korkealta taakien kitaravallien säestyksellä jo miljoonaan kertaan keksittyjä sävelkulkuja. Vähän on kuitenkin jälleen kerran paljon: kitara- ja jousisävyt vievät avaramielisen kuulijansa metallihelvetin asemesta rauhaisaan tolkien-maailmaan, jossa sormus on jo ehditty viskata hornantuuttiin. Vähäeleisyys muodostaa suuria liikesarjoja. Myös se, että yli kolmeminuuttiset kappaleet toimivat, on hyvän musiikin/levyn tunnusmerkki.

Tummasävyinen, mutta silti eloa ja eloisuutta tarjoava Polku ei päästä helpolla: vastineeksi se kestää – ja vaatii – rajattoman määrän kuuntelukertoja. Itselleni hienoimpia väristyksiä on tähän saakka suonut raita Ajan vartija, joka on täsmästimulointi mielikuvitukselle, kuin suomalainen vastine Twin Peaks -tv-sarjan äänimaailmalle. Pianon kilkkeet kruunaavat raidan jännittävyyden, jännitteisyyden, antaen tärkeää osviittaa siitä, mistä musiikissa on kyse.

Hallitusti hauraan kuuloinen, juuri siksi miellyttävä-ääninen Mattlar tarjoaa kiireetöntä ja ennen kaikkea ainutlaatuista musiikkia valveutuneille ihmisille, jotka tavaratalon cd-laarin ääreen saavuttuaan alkavat järjestellä toisten hujan hajan jättämiä levyjä. Olkoon sitten "marginaalia", jos sanoin kuvailla pitää. I don't know much about marginal, but I know what I like! (4/5)

Qsine (Janne Kuusinen) / Desibeli.net 18.3.2007

Yhteistyö Tenhi-yhtyeen kanssa oli oikea veto Marja Mattlarilta. Soitossa on voimaa enemmän kuin koskaan. Hyvin henkilökohtaisella tasolla liikkuvat tekstit on nyt onnistuttu esittämään niin, ettei kuulijalle tule kertaakaan vaivautunutta oloa. Harras tunnelma on kuitenkin yhä vahvasti läsnä.

Tenhin myötä soitossa on mukana kokeilevampaakin folkkia, ja esimerkiksi Piilokuvan mies -kappaleessa marssirytmien myötä suoranaisia neo folk -sävyjä. Pääosassa on Mattlarin kitara ja laulu, vaikka soitto ja erityisesti rytmisoitinten käyttö on aiempaa rohkeampaa. Ratkaisu on onnistunut, jylhyys ja tietty hauraus ovat hyvässä tasapainossa.

Mattlarin folkpainotteinen laulelmamusiikki tuskin lyö ikinä läpi suurien massojen joukossa. Uuden levyn uskoisi kelpaavan myös heille, jotka ovat aiempiin levyihin suhtautuneet varauksellisesti. Aiempaa konservatiivisemmat soitinratkaisut ovat tuoneet musiikkiin sellaista uskottavuutta, jonka luulisi kelpaavan nuoremmillekin kuulijoille. (5/5)

Mikko Huikkonen / Etelä-Suomen Sanomat 18.3.2007

Hartolalainen laulaja-lauluntekijä Marja Mattlar ei ole myyntilastoista saati radiosta tuttu nimi. Sen sijaan moni raskaan rockin ystävä saattaa muistaa Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen Itku Pitkästä Ilosta -levyltä löytyvän kappaleen Lintu. Laulu on Mattlarin käsialaa ja löytyy alkuperäisessä muodossaan vuoden 1993 Pariisi–Vuorenkylä-debyytiltä. Vaikka Mattlarin voi sanoa lähtökohtaisesti ammentavan folkista, trubaduuriperinteestä ja ranskalaisesta chansonista, on hän urallaan määrätietoisesti tehnyt ekskursioita myös muunlaisiin musiikkityyleihin. Pyrkimyksestä päästä eroon tietyn soundin määrittämästä karsinasta puhuu myös yhteistyö eri sovittajien ja muusikoiden kanssa. Mattlarin levyt poikkeavatkin äänimaailmaltaan melko lailla toisistaan ja ovat selkeästi yksilöllisiä kokonaisuuksia.

Viidennellä albumillaan Polulla Mattlar on lyöttäytynyt yhteen niin ikään folkista omaehtoisesti ammentavien Tenhi-miesten Tyko Saarikon ja Ilmari Issakaisen kanssa. Taustayhtyeenä toimimisen lisäksi Issakainen ja Saarikko ovat tuottaneet ja miksanneet albumin, minkä lisäksi levyllä kuullaan Tenhi-viulisti Inka Eerolan soittoa. Levy on siis puettu hyvinkin tenhimäiseen ääniasuun.

Polku on levy, joka kasvaa kuulijaansa kiinni. Mattlarin monisävyisen harras laulu tuntuu aluksi jossain määrin dramaattiselta verrattuna musiikin yleistunnelmaan. Siihen kiintyy kuitenkin varsin pian, eikä kappaleita parin levynpyöräytyksen jälkeen voisi kuvitella laulettavan millään muulla tavalla. Useamman kuuntelun jälkeen alkaa myös kiinnittää huomiota Mattlarin taidokkaaseen ja nyanssirikkaaseen äänenhallintaan, erityisesti suhteessa laulun sanoihin. Maalailevassa aloitusraidassa Yön yli sanat kietoutuvat hauraan utuiseen harsoon kun puolestaan kohtalonomaisella vääjäämättömyydellä etenevä Etkä sinä minua on napakammin esitetty.

Levyllä vallitsee kaihoisa yksinäisyyden tunne. Kuin olisi kävellyt muistojen metsään ja polku kasvaisi perässä umpeen. Kyseessä on ennen kaikkea tiettyyn tunnelmaan perustuva kokonaisuus, jonka mielellään kuuntelee keskeytyksettä. Polun kaksitoista raitaa eivät tästä huolimatta ole liian samankaltaisia. Skaala ulottuu yli seitsenminuuttisesta, progemaisesti pysähtelevästä Kuin taivaissa -kurottelusta nostalgisen ranskalaishenkiseen balladiin Sanoiksi lauluun.

Tenhille ominainen tummasävyinen, mutta intiimi lähestyminen tilan ja tunnelman rakenteluun sopii saumattomasti Marja Mattlarin kaihoisiin säveliin ja runollisista luonnonmaisemista henkilökohtaisiin vuoropuheluihin soljuviin sanoituksiin. Ehkä liiankin saumattomasti. Vaikka Mattlarin laulu ja akustinen kitara ovat selkeästi keskiössä, on levyllä hetkiä jolloin musiikki lipuu korostetun tenhimäisille vesille. Etenkin Pinnan alla -kappaleen pyörähtäessä soimaan tapaa unohtaa kenen levyä tässä oikein kuuntelee. On tietysti suhtautumiskysymys, kokeeko tämän asian häiritsevänä vai ei. Arvaisin, että Tenhi-yhtyeen fanit ottavat lämmöllä levyn omakseen, mutta Mattlarin aikaisempaa tuotantoa kuunnelleet saattavat vierastaa levyn synkeähköä pohjavirettä.

Tämä on musiikkia yksin kuunteluun ja hiljentymiseen. Sen laulut koskettavat, sen tunnelma rauhoittaa ja vie mukanaan järven rannalle tai tiheään kuusimetsään. Minulle Polusta kasvoi kuukaudessa miltei yhtä läheinen levy kuin Tenhin Väre. Jos melankolisen folk-henkinen laulaja/lauluntekijä-musiikki kiinnostaa, kannattaa Marja Mattlariin ehdottomasti tutustua. (4/5)

Tom Sundberg / Noise.fi 28.3.2007

Hartolalaisella luomutilalla asustavan laulaja-lauluntekijä Marja Mattlarin aiemmatkin tekemiset ovat toki vakuuttaneet, ja häntä on ennenkin siunattu taitavilla yhteistyökumppaneilla, mutta tämä liittoutuminen erinomaisen goottifolkyhtye Tenhin kanssa on synnyttänyt maagista jälkeä. Mattlarin ylväs laulutyyli ja pohdiskelevat sävellykset kasvavat huimiin mittoihin Ilmari Issakaisen ja Tyko Saarikon akustisessa tuotannossa, jossa tunnelma syntyy yhtä paljon hiljaisuudesta ja vähäeleisyydestä kuin rikkaista kanteleen ja jousien värittämistä sovituksista.

Polku on soinniltaan hyvin tummasävyinen levy, mutta masennuksen tai surun sijaan se herättää kuulijassaan lohtua ja toivoa. Mattlarin omaleimaisessa folkissa ei ole jälkeäkään itseensä käpertymisestä tai epätoivossa rypemisestä, vaan siinä on samankaltaista suuruutta kuin esimerkiksi Dead Can Dancen ja Scott Walkerin oman ainutlaatuisuutensa tiedostavassa taiteessa.

Upea albumi huipentuu siellä missä pitääkin, eli viimeisen raidan Mikä jää aikana. Hitaasti keinuvaan ja koko albumin nyanssien kirjon kertaavaan lauluun on sävelletty pohjattoman kaunis melodia, jota pianon ja viulun kelpaa hyräillä. (4/5)

Mikko Meriläinen / Soundi 3/2007

Menit nyt sitten tekemään parhaimman levysi, Marja. Tämä on hämmästyttävä kokonaisuus. Ei heikkoa biisiä. Sanoitukset silkkaa runoutta. Taustabändi ilmiömäinen. Laulusuoritukset ylimaallisia. Rokki-ihmiset kyllästyvät viimeistään kolmannen biisin kohdalla, mutta me muut nautimme kiireettömistä tunnelmista, pieniä vivahteita herkullisesti vaalivasta tuotannosta ja koko levyn kattavasta häikäisevästä näkemyksestä. Aivan loistavaa on, että tuotanto on avara ja ambient-vaikutteita ammentava. Loppua kohti kokonaisuus hieman puutuu.

On hienoa, että hra Ménière ei ole saanut yliotetta sinusta, Marja. Tätä levyä on enää vaikea ylittää. Minusta kuitenkin tuntuu, että tulet senkin tekemään. (4/5)

Jyri-Jussi Rekinen / Rytmi 2/2007

Marja Mattlarin musiikkia on turha etsiä soittolistojen jäykistä lajityypeistä. Folktyylinen kirjallinen laulelma on auttamatta aikamme marginaalissa.

Ei kvartaalitalous tarvitse hitauden ylistystä, ei odottavia taukoja eikä elämän eteisessä seisomista.

Ei tehoja imevä yhteiskunta tee mitään laululla, joka helisee kuin jäähile ja vaatii kuin maan ääni: "mikä on suurta mikä on tärkeää".

Uraohjukset kaipaavat sykkivää biittiä, koneen piiskaavaa rytmiä. Ei näitä muotoa rikkovia säerakenteita ja verbittömiä ajatuksia, yksilähtöisyyttä ja alkuun palaamista.

Taiteilija-apurahan turvin tehty Mattlarin uusi levy Polku on askel eteenpäin Lumesta, Vedestä ja Tulesta. Laulaja-kitaristi soittaa tuttua luonnosta ja ihmissuhteista kumpuavaa musiikkiaan. Mutta ääni on yhä pelkistyneempi, melkeinpä helpottunut.

Liekö lumiaavikon keitaalle ohjanneet myös sovittajat Ilmari Issakainen ja Tyko Saarikko, jotka viimeistelevät musiikin mustavalkoiseksi grafiikanlehdeksi, yhdeksi levyn ulkoasun kanssa.

Marja Mustakallio / Kaleva 5.4.2007

Vuorenkylässä elelevän laulaja-lauluntekijä-kitaristi Marja Mattlarin viides pitkäsoitto Polku osoittautui hankalaksi levyksi arvostella. Useammankin kuuntelukerran jälkeen olo oli yhtäaikaisesti hämmentynyt ja pakahtunut; tämä polku kattaa niin suuren kirjon tunteita, että niiden sanoittaminen tuntuu inhimillisesti mahdottomalta. Yhtäältä olin pala kurkussa ja toisaalta onnellinen siitä, että Suomessa tehdään näin hienoa musiikkia, joka on minulta jäänyt Lintua lukuun ottamatta aikaisemmin huomaamatta.

Esikoisensa Pariisi–Vuorenkylä Mattlar julkaisi 15 vuotta sitten yhteistyössä ranskalaisen Gabriel Yacoubin kanssa – albumi julkaistiin kaikkiaan yli 20 maassa, kuten toinenkin albumi Lumi (1996). Yhteistyökumppaneina ovat sittemmin olleet Pekka Pohjola, Timo Rautiainen ja Yari. Mattlar on julkaissut myös kokoelman Lintu – vuodet 1991–2001, joka toimii oivana tutustumisretkenä artistin tuotantoon.

Polku koostuu yhdestätoista Mattlarin säveltämästä ja sanoittamasta folk-henkisestä kappaleesta. Levy vaatii pitkäjänteistä kuuntelua ja rauhallisen ympäristön, ja selvääkin selvempää on, ettei taiteilijan tuotantoon törmää soitto- tai myyntilistoilla. Tällä kertaa yhteistyötä on tehty proge-folkbändi Tenhistä tuttujen Ilmari Issakaisen ja Tyko Saarikon kanssa. Levy on sielukas, ylevöittävä, lohduttava ja lumoava. Samanlaista viipyilevää tunnelmaa ja intensiteettiä kuulee harvoin. Olisikohan äänityspaikoilla tekemistä asian kanssa, vai mitä sanotte vanhasta kansakoulusta Pirkanmaalla tai lampolan vintistä Itä-Hämeessä?

Trubaduuri- ja ranskalainen chanson-perinne kuuluu selvästi, ja voipa polkua kulkiessa aistia paikoin fadomaista kohtalokkuutta (esim. Peili-biisissä). Pääosassa ovat Mattlarin lauluääni, sanoitukset ja akustinen kitara, joita täydentävät vaihtelevan monipuolisesti ja hellävaroen levyn tuottaneidenkin Issakaisen (kitara, piano, basso, rummut) ja Saarikon (piano, koskettimet, haitari, harmoni) hypnoottinen musisointi. Ajoittain äänimaisemaan ilmestyvät Inka Eerolan viulu, Unna Kemppaisen sello, Eveliina Kontion kantele ja Aila Hettulan oboe. Jokainen nyanssi kuuluu ja tuntuu, mutta hallittuun tuotantoon on onneksi jätetty sopivasti säröä. Erityisen ihastuttava on kaiutettu, kirkassointinen piano.

Marja Mattlarin tulkinta ja monisävyinen lauluääni vaatii totuttelua. Mattlar onnistuu niin matalissa kuin korkeissakin äänissä, ja tunnelma on kummassakin täysin erilainen. Matala rekisteri on täynnä dramatiikkaa ja syvyyttä, korkeammissa äänissä puolestaan ääni värisee ja huokuu herkkyyttä ja haurautta. Luonnonläheiset sanoitukset ovat runoja ja toimivat luettuinakin, ilman musiikkia. On hienoa, että levyn vihkoseen on painettu laulujen sanat englanniksikin; niitä lukiessa laulujen merkitykset syventyvät entisestään.

Tasavahvalta levyltä on mahdoton nostaa yksittäistä kappaletta ylitse muiden. Vaikka yleistunnelma on surumielinen, huokuu lauluista kuitenkin mielestäni optimistisuus ja armo. Pinnan alla -kappaleessa Mattlar laulaa: "olin viimeisen kerran odottanut / viimeisen toivon kadottanut / enkä tiennyt että viimeisen jälkeen tulee ensimmäinen". Polku on henkevä, jopa hengellinen. Polku on minun hartauskirjani.

Taina Sahlander / Uusi Nainen 3/2007

Laulaja/lauluntekijä Marja Mattlar on toteuttanut Polku-albuminsa parivaljakon Ilmari Issakainen ja Tyko Saarikko kanssa. Ensin mainittu soittaa kitaraa, pianoa, bassoa ja rumpuja, toinen pianoa, koskettimia, haitaria ja harmonia. Mattlarin oman kitaran ja laulun lisäksi mukana sointikuvassa ovat viulu, sello, kantele ja oboe. Sähkö on vähissä.

Albumin kokonaissävy on rauhallinen, tumma ja säästeliäs, ikään kuin kamarimusiikillisessa ilmaisussaan hyvinkin intiimi. Mitenkään rock tai pop Mattlar ei koskaan ole ollut, mutta tällä kertaa esimerkiksi rumpusetin käyttö muutamalla raidalla jää jo lähes kuriositeetin oloiseksi. Issakaisen ja Saarikon sovitukset seuraavat säkeistölaulujen rakennetta vähäeleisinä ja melko staattisina, eikä tummaan sävyyn ole vastaelementtejä eri rekistereistä haettu.

Mattlar kirjoittaa ajasta, odotuksesta ja ohimenevyydestä; tarinankerronta ei ole hänen lajinsa. Aina välillä välähtää, kuten: "elää maan päällä kuin taivaissa / sitä ei anteeksi saa" (Kuin taivaissa). Vaikka kokonaisuus on tummuudessaan ja hitaassa staattisuudessaan jo melko raskas, on Mattlar jotenkin kuitenkin irti melankoliasta. Kuulijaa hän ei helpolla päästä – eikä toki ole mitään syytä päästääkään.

Kannen painoasu mustuudessaan vaikeuttaa jo niin sanotun selvyyden saamista, niin tekstin kuin kuvankin suhteen.

Pekka Nissilä / Muusikko toukokuu 2007

Trubaduuri, laulaja-lauluntekijä Marja Mattlar on tehnyt albumejaan huolella. Vaihtuvat yhteistyökumppanit ovat tuoneet kokonaisuuksille omanlaisia sävyjä.

Polku on syntynyt Tenhi-yhtyeen Ilmari Issakaisen ja Tyko Saarikon kanssa. Nimet eivät ole niin tuttuja kuin aiemmat Mattlar-tuottajat Pekka Pohjola tai Yari, mutta Issakaisesta ja Saarikosta kuullaan epäilemättä vielä. Polku tuo Marja Mattlarin 2000-luvun suomalaiseen, varkain kansainvälistyneeseen metsäfolk-sceneen, voisi sanoa.

Kamarimusiikkimainen, samettimaisena laskostuva sovittaminen pukee Mattlarin paljaita lauluja. Mattlar käyttää mielellään eleetöntä folkhymnimelodiikkaa ja perinteistä trubaduurikuvastoa, taloja, kuutamoa, peilejä, taivasta, haaksirikkoutuneita laivoja. Suuruus näkyy siinä, että lopputulos ei ole kliseinen vaan pikemminkin ikiaikainen tai ajaton.

Suomen kansalle tekisi hyvää kuulla tällaista musiikkia radiosta. Edes joskus.

Suonna Kononen / Karjalainen 1.7.2007