Marja Mattlarin edellinen levy Pariisi–Vuorenkylä oli poikkeuksellisen toimiva sekoitus folkpoppia ja laulelmaa. Lumi-cd tarjoilee vuorostaan Mattlarin laulelmat Pekka Pohjolan sovittaman kamariorkesterin säestyksellä.
Marja Mattlar puhuu musiikillaan niin suoraan, tosissaan ja kohti, että vaihtoehdot ovat nostaa volyymia ja antautua tai painaa stop. Taustamusiikkina Lumi on kuin komeroon suljettu lapsi, siitä ei saa kuin tunnontuskia.
– Demoja kuunnellessa ei tullut mieleenkään vaihtoehtoa tehdä tästä trendimusiikkia. Musiikki oli jo siinä, kysymys oli enää värittämisestä, Pekka Pohjola, Lumen sovittaja-tuottaja-basisti kertoo samansuuntaisista alkutunnoistaan, jotka selittänevät samalla, miksi Pohjola otti työtarjouksen vastaan.
– Päädyimme siihen yksinkertaiseen ratkaisuun, että levyllä on pelkästään Marjan ääni siihen luontevasti istuvien kamarimusiikki-instrumenttien tukemana, Pohjola määrittelee levyllä sovelletun, pelkistetyn tuotantofilosofian.
Värittäminen ja värikirjon tavoittelu, jotka Pohjola otti sovittamisen ohjenuoraksi, tuntuvat toteutuneen, mutta vesiväreillä. Enemmän kuin väreistä räikeässä, huomiotaherättävässä merkityksessä, on kysymys värisävyistä ja siveltimen vedoista kokoonpanolla Marja Mattlar (laulu, nailonkielinen), Pekka Pohjola (basso), Seppo Kantonen (kosketinsoittimet), Markku Kanerva (teräskielinen kitara), Anssi Nykänen (rummut), Tapio Aaltonen (lyömäsoittimet), Jari Valo (1. viulu), Jukka Pohjola (2. viulu), Teemu Kupiainen (alttoviulu), Timo Alanen (sello), Olli Pohjola (huilu) ja Anu Itäpelto (kantele).
– Muusikkoja ei tilattu sillä periaatteella, kuka sattui olemaan vapaana, vaan tiesin alusta pitäen, keitä halusin levylle soittamaan, Pohjola jatkaa laatutekijöiden listaamista.
– Oman bändin kanssa (Kantonen, Kanerva, Nykänen) on helpompi tehdä töitä, koska on valmiiksi olemassa yhteinen kieli. Riittää, kun annan sointukartat ja kerron tyylisuunnan, jonka ei suinkaan tarvitse olla mikään musiikin tyylisuunta, vaan esimerkiksi mielleyhtymä. Voin sanoa Nykäselle "Elton John" ja hän ymmärtää sen.
– Mikä vaikutti sivusta katsoen aika hurjalta metodilta, myöntää tuotettava kuten senkin, että yhdellä otolla kaikki sisään -tilanteet panivat keräämään rohkeutta.
– Tajusin kuitenkin ne kohdat, joissa koin että ohhoh, mahdollisuudeksi kokeilla omia rajoja.
Kun levyä kuuntelee tarkemmin, väärien siirtojen vaaran aistii, mutta se tukee tekstien kohtalokasta tunnelmaa. "Jos minä tulisin vielä lähemmäksi / ja koskettaisin kaulaasi, / niin siitä paikasta varmaan sulaisin / ja juuttuisin ihoosi kiinni."
Studiotunnelmasta, joka mahdollisti näin pienestä kiinni -tuntojen tallentamisen, Mattlar kiittelee myös levyn äänittäjää ja miksaajaa Silja Suntolaa.
– Se, että äänittäjä oli nainen, auttoi kummasti.
Myös miksauksessa haluttiin säilyttää luonnollisuuden lumo, vaikka sitten radiosoiton kustannuksella.
– Peruslähtökohta oli se, ettei mitään ylimääräistä: ei kaikuja, ei välilaitteita. Kaikki saa kuulua, kyynärpään naksahteluja myöten.
Luonnollinen sointi mahdollistaa myös sen, että levyä voi – tekisi mieli sanoa pitää – kuunnella lujaa.
– Autossa kuunteleminen on kyllä aika toivotonta, eikä huonoilla vehkeilläkään pitäisi kuunnella, Mattlar listaa laaduntavoittelun varjopuolia.
Heimo Hatakka / Rytmimusiikki 7/1996