Olen esiintymislavalla, näyttämövalojen loisteessa, edessäni täysi salillinen kuulijoita. Kuulin, että osa heistä on tullut pitkänkin matkan takaa vain tätä tilaisuutta varten. Äsken haettiin vielä lisää tuoleja, vaikka on jo niin ahdasta, että pitkäjalkaisimmat istuvat vinottain. Ja minä kun epäröin lähteä ollenkaan! Onko tämä unta?
Olen juuri lopettanut illan viimeisen lauluni. Hiki virtaa pitkin selkää ja suuta kuivaa. On raskasta kiivetä kielimuurin yli ja yrittää auttaa kuulijatkin mukana. Mielessä vilahtavat kotimaassa lausutut ennusteet: "Oletko ihan hullu? Mennä nyt Belgiaan laulamaan suomeksi!" Mutta mitä nyt? Aplodit eivät lopukaan! Juon takahuoneessa lasillisen vettä ja taputus vain jatkuu muuttuen rytmikkääksi: encore, encore, encore! Tämän täytyy olla unta!
Nuori tyttö lähestyy keikan jälkeen. "Kielenne on kaunista! Kun laulat sanat noin hitaasti ja selvästi, voi kuulla miten ne sointuvat toisiinsa." Ja nuori mies, innokkaasti: "Se laulu jossa puhuit kivestä ja vedestä ja kesyttämisestä...olen juuri näinä päivinä kipeästi ajatellut tätä asiaa, mutta en löytänyt sanoja..." Ja sitten suomalainen, jo kauan Belgiassa asunut mies, kyyneleet silmissään: "Laula aina laulusi suomeksi! Suomalainen luonto ei käänny muille kielille, se on niin suomalaista!" Tämä ei ole unta!
Olihan siitä puhetta, ainakin Pariisi-Vuorenkylä -cd:n kansainvälisen painoksen ilmestymisestä asti, että tekisin esiintymismatkan ainakin levyn päämarkkinamaihin: Ranskaan, Hollantiin ja Belgiaan. Mutta miten ja minne? Tarvittaisiin joku joka tuntisi paikalliset olot ja kuuntelukulttuurin. Täältä Suomesta käsin pääsisin kosketuksiin korkeintaan lähetystöjen kahvikekkereitä järjestävien tahojen kanssa, enkä minä halunnut mennä vieraaseen maahan esiintymään suomalaisille!
Posti toi kirjeen. Belgialainen toimittaja oli saanut levyni ja kuunnellut sitä hartaasti. "Niin puhdasta, kirkasta ja kaunista! Sinun täytyy tulla tänne laulamaan!" Ja niin käynnistyivät kiertueen järjestelyt, runsas vuosi ennen lopullista toteutumista. Bart tunsi maansa esiintymispaikat kuin omat taskunsa, tiesi missä tällainen musiikki kohtaisi virittyneitä kuuntelijoita ja suunnitteli aikataulun, joka olisi järkevä, inhimillinen ja tehokas. Tarkoitus oli, että näin ensimmäisellä kerralla näkisin mahdollisimman monenlaisia paikkoja, kohtaisin niin flaaminkielistä kuin ranskaakin puhuvaa yleisöä ja näkisin, millainen vastaanotto on.
Itsekseni ajattelin, että on hyvä myös nähdä onko ylipäätään realistista ajatella vievänsä tätä musiikkia rajojen ulkopuolelle näin, askeettisesti esitettynä, suoraan tunteisiin vetoavana. Olin kuullut muiden suomalaisten muusikoiden kokemuksia, mutta heidän musiikkinsa oli joko instrumentaalista tai sitten hyvin näyttävästi esitettyä, jolloin tarjolla oli kosolti myös silmänruokaa.
Mutta oliko mahdollista houkutella belgialainen kuulija tunnelman kautta vuorovaikutukseen konserttitilanteessa, joka tarjosi oikeastaan vain mahdollisuuden kuunnella omaa sisintä haastavien laulujen säestyksellä ja houkuttelemana?
Päätin ottaa haasteen vastaan. Alkoi käytännön työskentely, harjoitteleminen ja matkan yksityiskohtien suunnittelu. Puhuimme viikon pituisesta kiertueesta, joka sisältäisi yhden tai kaksi vapaapäivää konserttipäivien välillä. Halusin lähteä autolla, sillä minua on aina häirinnyt lentämisessä, että vaikka ihminen fyysisesti siirtyy pitkiäkin matkoja muutamassa tunnissa, hän henkisesti ehtii perille vasta joskus myöhemmin. Auto olisi verrattomasti kätevämpi myös sen soitin- ynnä muun tavaramäärän kuljettamisessa, joka tarvitaan solistin ja säestäjän käyttöön.
Kun aviomies vielä ilmoittautui vapaaehtoiseksi kuljettajaksi, alkoivat matkan yksityiskohdat olla teoriassa selvät. Käytännössä tuli eteen vielä monia pulmia. Pitkään mietin mm. sitä, onko juuri nyt oikea aika jättää lapset ensimmäistä kertaa selviytymään keskenään, ilman isää ja äitiä. Heidän oma halunsa koettaa vastuun kantamista ratkaisi ja niin tilasin lauttaliput Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan.
Kotimaassa minulla oli muutama konsertti kuin kenraaliharjoituksena tulevaa varten. Oli tärkeää nähdä, miten lauluni kantavat koko pitkän illan täysimittaisessa konsertissa, mitkä ovat vahvuudet, mitä vielä pitäisi hioa.
Erään konserttipäivän aamuna tuli sitten kertakaikkisesti pysäyttävä uutinen: Estonia uponnut, yli yhdeksänsataa ihmistä hukkunut! Lamaannuksen jälkeen alkoi jokapäiväinen henkinen kädenvääntö: pysynkö alkuperäisissä suunnitelmissa, jolloin osa matkasta tehdään lautalla? Sisäinen vastarinta oli valtava. Varmasti jokaiselle Itämeren rantamaan ihmiselle kirkastui tämän tapahtuman myötä mitä kipeimmin, kuinka järkyttävän hauras ja ennalta-arvaamaton on ihmiselämä.
Kirjoitin päiväkirjaan: "Esiintymisen kynnyksellä tänä järkyttävänä päivänä, jolloin jokaisella tuntevalla ihmisellä on pala kurkussa. Eikö pitäisi vain koota rakkaimpansa lähelleen ja rutistaa heitä niin kauan kuin he käsien ulottuvilla ovat? Ja kuitenkin tiedän, että niin ei voi tehdä, aina ja loputtomiin." Pysyin alkuperäisessä suunnitelmassa.
Yksi parhaista puolista matkustamisessa on näkökulman avartuminen. Kun kyseessä on työmatka, mutta aikaa jää silti kaikenlaiseen havainnointiin, saa huomata monien ennakkoluulojen horjuvan ja romahtelevan. Kun matkustaa kohtuullisen harvoin, jo valmistautuminen sekä päivät paluun jälkeen terästävät näkökykyä ja auttavat elämän tärkeysjärjestysten hahmottamisessa.
Kun juuri ennen suurta haastetta on ponnistamaisillaan, astumaisillaan kynnyksen yli, tarjoaa alitajunta arvokasta tietoa omasta itsestä, siitä miten juuri minä tällaisessa tilanteessa tunnen, ajattelen ja toimin. Kun ympäriltä vähä vähältä katoaa tuttu ja arkinen, selkiytyy ajatus ja on pakko omaksua uudenlaisia toimintakuvioita. Ja lopulta tunne siitä, että selviää, näissä vieraissa ja haastavissa, pelottavissakin oloissa, on vahvaa itsetunnon ravintoa.
Olin pitkään elänyt siinä luulossa, että "oikea" rohkeus on aukotonta itseensä luottamista, rinta pystyssä eteenpäin rynnimistä, toisiin ylhäältä alaspäin katsomista. Mutta muunkinlaista rohkeutta on (liekö sitten naisen rohkeutta?): että menee ja tekee, vaikka suuren osan aikaa ei niin rohkealta tunnukaan. Että ei hermostu omista tunteistaan, vaan keskittyy niihin vasta jälkeenpäin, syventyy tulkitsemaan niiden viestiä. Kun tajusin että periksiantamattomuuskin on rohkeutta, että paikallaanpysyminen, vaikka ei tuntisikaan hallitsevansa tilannetta, on rohkeutta, uskoin oppineeni paljon.
Haastava, värikäs kokemus jäsentyy vasta vähitellen ja sulatteluaika voi olla yllättävän pitkä. Muistot asettuvat mielessä kukin tasolleen, niin myönteiset kuin kielteisetkin. Ennakkoluulojen kariseminen auttoi onneksi keräämään pääasiassa myönteisiä muistoja. Muutamia tiukkoja tilanteita tuli myös käännettyä hauskoiksi muistoiksi.
Kun eräänä iltana huomasin, että konsertin jälkeinen yö, jolta yleensä odotan erityistä rauhaa ja rentoutta, olikin vietettävä yhteismajoituksessa kolmen kuorsaajan kanssa huoneessa, jonka ikkuna oli rikki ja jonka lämpötila sen vuoksi tuskin ylsi plusasteisiin, jäi jäljelle tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko nostan äläkän ja ilmoitan sydämelliselle, mutta varsin boheemille isäntäpariskunnalle, millaiseen majoitustasoon pohjoismaissa on totuttu tai sitten katson mitä tuleman pitää.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja huomasin yllätyksekseni, että villapaidassa ja -sukissa ynnä flanellilakanoissa tarkeni hyvin, vaikka myrskytuuli puhalsikin aamuyöstä niin, että verhot hulmusivat kattoon asti. Huomasin myöskin hihitteleväni kuorsaavan trion esitykselle. Kaikkein nuhaisin aloitti iltayöstä varsin ärhäkästi, sikeäunisin jatkoi puoliltaöin harvakseltaan, mutta hartaasti ja lopuksi vihelsi aamuyön solisti hentoisia puhalluksia hyiseen huoneilmaan. Mikä yö!
Kalleimmaksi muistoiksi jäänevät ne hetket, jolloin koin syvää yhteenkuuluvaisuutta näiden aiemmin täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Kun he tulivat esitysten jälkeen juttelemaan, kun istuimme iltaa tunnelmoiden, kun tanssimme kansantansseja myöhään yöhön. Näinä hetkinä tuli tunne, että kyllä tai ei EU, ihmisillä on aina oleva suora yhteys toisiinsa musiikin välityksellä.
Marjan oma kolumni, Suomalainen kosmetologi 4/1994